Minä rakastin häntä niin paljon.

Rakastin koiranpennun pureskelemaa pyöräilykypärää, jota hän käytti, vaikka hänen äitinsä oli ostanut uuden - vääränvärisen. Rakastin sitä, että hän potkaisi kaveriaan nilkkaan, kun tämä haukkui minua. Rakastin sitä, miten hän ei synttäreillään suostunut pussaamaan ketään muuta kuin minua. Rakastin sitä, miten hän ajoi urheasti isosiskonsa vanhalla, kaksikymmentävuotiaalla pyörällä, kun hänen isänsä ei suostunut ostamaan uutta. Rakastin sitä, miten hän uskalsi hypätä keinusta korkeammalle kuin kukaan muu. Rakastin sitä, miten hän vastasi opettajan kysymykseen väärin, muttei punastunut, vaan nauroi muiden mukana. Rakastin sitä, miten hänen silmänsä siristyivät, kun hän nauroi. Rakastin ala-asteen discoa, jossa hän tuli varmasti ensimmäistä kertaa punastuen pyytämään minua tanssimaan - vaikka poikien olisi pitänyt hakea. Rakastin raihnaista Sotkamon Jymyn lippalakkia, jota hän piti aina, peittäen pitkän, kauniin tukkansa.

Rakastin sitä, miten hän katseli epäillen uusien ystäviensä meikkaamista koulussa. Rakastin hänen vallattoman pörröistä pitkää tukkaansa. Rakastin Klamydiaa, jota hän kuunteli, vaikka opettajat sanoivat sitä sopimattomaksi. Rakastin hänen tennareitaan, jotka olivat kannoista rikki. Rakastin hänen hymyään, jonka hän soi minulle joka ainoa kerta, kun näki minut. Rakastin hänen yritystään jutella minulle, vaikka olin kiireinen ja lähdössä koneelta pois. Rakastin jokaista kyyneltä, jonka hän vuodatti, kun oli pettänyt joukkueensa kentällä. Rakastin hänen ensimmäistä humalaansa. Rakastin sitä, miten hän tuli potkurilla kouluun, vaikka kaikki nauroivat hänelle. Rakastin ehdotusta, että polttaisimme koulun linja-auton kattoluukusta, vain koska teki mieli. Rakastin sitä, miten hän keskittyi musiikin kuuntelemiseen kuulokkeista niin kovasti, ettei huomannut mitään mitä muualla maailmassa tapahtui. Rakastin lupausta, jonka hän pyysi antamaan: veisin hänet Havaijille, kun minulla olisi tarpeeksi rahaa.

Vihaan sitä, miten hän katsoo minua meikkipeilinsä takaa tuputtaen poskelleen meikkiä. Vihaan ääntä, joka hänen korkokengistään kaikuu koulun tyhjillä käytävillä. Vihaan hänen isäpuolensa ostamaa Bemaria. Vihaan sitä, kun hän notkuu väärän miehen kaulassa baarissa. Vihaan hänen liian avonaista paitaansa. Vihaan sitä, miten hän nyrpistää nenäänsä nähdessään lapsen keinuvan niin lujaa, että maailma menee suttuiseksi. Vihaan sitä, miten hän nuoleskelee opettajia. Vihaan sitä, kun hänen autonsa on aikaisin aamulla tai myöhään illalla väärän miehen pihassa. Vihaan hänen isäpuoltaan. Vihaan hänen uusia ystäviään. Vihaan hänen poikaystäväänsä.

Sinussa minä rakastan kaikkea. sinun jokaista soluasi. Mutta tiedän, että jos hän joskus tulisi vastaani, pyytäen minua auttamaan, kun hän haluaa löytää oman, vanhan itsensä, minä auttaisin. Auttaisin varmasti parhaani mukaan. Tiedän myös, että jos olisin jälleen ainoa, jota hän haluaa pussata, antaisin hänen pussata.

Toivon, että annat anteeksi.

Minä rakastan häntä niin paljon.

Seisoin pihalla. Hytisin toppatakissa ja paksuissa lapasissa keskellä pihaa. Olin juuri tullut ystäväni luota. Onneksi kotona ei ollut ketään.

Siinä seisoin, keskellä pihaa ja tuijotin taivaalle. Vedin pipoa syvemmälle päähän ja tiirailin taivaalle. Kuinka kaunista. Olin seisonut siinä jo mukavan aikaa, mutta en kyennyt liikahtamaankaan. Olin lumoutunut taivaan kauneudesta. Vai oliko se jotain muuta?

En ollut koskaan osannut päättää, olivatko tähdet kaukana vai lähellä toisiaan. Toisaalta ne olivat lähellä. Jos olisin pystynyt koskettamaan niitä, olisin voinut etusormellani ja peukalollani painaa ne hellästi yhteen. Niin olisi tullut kaksin verroin loistava tähti. Mutta eihän se todellisuudessa ollut. Oikeasti tähdet olivat niin kaukana toisistaan, että sitä ei pystynyt edes ymmärtämään. Ei voinut mitenkään keskiverto ihmiselle selittää, mikä niiden välimatka on, niin että ihminen todella olisi ymmärtänyt. Kaukana vai lähellä? Voisinko koskaan päättää?

Tähtiä pilkahteli tuhansittain? Vai miljoonittain? Kuka pystyisi laskemaan? Yhtäkkisestä päähän pistosta nousin takaisin autoon. Peruutin auton parkista ja vajaassa puolessa tunnissa olin takaisin kaupungilla. Pysäytin auton lähelle minun kantabaariani. Tähdetkö minut tänne saivat - taas?

Astuin sisään, vedin pipon pois päästä ja suin tukkani auki. Vein takin narikkamiehelle ja astuin baarin puolelle. Tilasin lonkeron. Taasko?

Jo neljän ja puolen minuutin odottelun jälkeen viereeni istui mies. Juttelimme hetken, kunnes mies nojautui minua päin ja suuteli. En estellyt. Viisitoista minuuttia ja olimme miehen asunnossa. En kiinnittänyt mihinkään mitään huomiota. Halusiko hän minua vai vain naista ylipäätään?

Puoli tuntia eteenpäin. Tunsin olevani heikompi kuin kukaan muu. Miksi taas? Mies nousi sängystä ja meni vessaan. Heti perään hänen kännykkänsä alkoi soida yöpöydällä. Katsoin välkkyvää ruutua ”Kulta soittaa” ”Kulta soittaa” Silloin ymmärsin sen. Minun ei todellakaan kuuluisi olla täällä. Noukin vaatteeni ja aloin pukemaan niitä päälleni. Kun olin saanut farkut ja rintaliivit päälle niin selkääni vasten painauduttiin ja käheä ääni henkäisi kaulaani vasten: ”Minne sä oot kulta menossa?” ”Sulle soitettiin,” totesin ykskantaan ja mies meni kännykälleen. ”Joo, en kun vessassa kulta vaan olin…Mitä? Mitä helvettiä sinä musta kuvittelet? No niin, hei.” Mies laski kännykän pöydälleen ja kääntyi hitaasti minua kohti. ”Niin, minne kulta on menossa?” Vedin toppatakin vetoketjun kiinni. Ovelta sanoin vielä: ”Sun kullastas en tiedä, mutta mun on aika nyt lähteä.” ”Mutta miksi?”

Taas seisoin kotini pihalla. Katselin taivaalle juuri kuten paria tuntia aikaisemmin. Nykäisin taas pipoani alemmaksi. Katselin tähtien pilkehdintää. Siinä seisoin ja mietin miten alhainen ihminen olin. Vielä hetken katsoin tähtiä. Lopulta tulin siihen tulokseen että tähdet ovat kaukana toisistaan. Aivan kuten minä - kaikista ihmisistä.