Seisoin pihalla. Hytisin toppatakissa ja paksuissa lapasissa keskellä pihaa. Olin juuri tullut ystäväni luota. Onneksi kotona ei ollut ketään.

Siinä seisoin, keskellä pihaa ja tuijotin taivaalle. Vedin pipoa syvemmälle päähän ja tiirailin taivaalle. Kuinka kaunista. Olin seisonut siinä jo mukavan aikaa, mutta en kyennyt liikahtamaankaan. Olin lumoutunut taivaan kauneudesta. Vai oliko se jotain muuta?

En ollut koskaan osannut päättää, olivatko tähdet kaukana vai lähellä toisiaan. Toisaalta ne olivat lähellä. Jos olisin pystynyt koskettamaan niitä, olisin voinut etusormellani ja peukalollani painaa ne hellästi yhteen. Niin olisi tullut kaksin verroin loistava tähti. Mutta eihän se todellisuudessa ollut. Oikeasti tähdet olivat niin kaukana toisistaan, että sitä ei pystynyt edes ymmärtämään. Ei voinut mitenkään keskiverto ihmiselle selittää, mikä niiden välimatka on, niin että ihminen todella olisi ymmärtänyt. Kaukana vai lähellä? Voisinko koskaan päättää?

Tähtiä pilkahteli tuhansittain? Vai miljoonittain? Kuka pystyisi laskemaan? Yhtäkkisestä päähän pistosta nousin takaisin autoon. Peruutin auton parkista ja vajaassa puolessa tunnissa olin takaisin kaupungilla. Pysäytin auton lähelle minun kantabaariani. Tähdetkö minut tänne saivat - taas?

Astuin sisään, vedin pipon pois päästä ja suin tukkani auki. Vein takin narikkamiehelle ja astuin baarin puolelle. Tilasin lonkeron. Taasko?

Jo neljän ja puolen minuutin odottelun jälkeen viereeni istui mies. Juttelimme hetken, kunnes mies nojautui minua päin ja suuteli. En estellyt. Viisitoista minuuttia ja olimme miehen asunnossa. En kiinnittänyt mihinkään mitään huomiota. Halusiko hän minua vai vain naista ylipäätään?

Puoli tuntia eteenpäin. Tunsin olevani heikompi kuin kukaan muu. Miksi taas? Mies nousi sängystä ja meni vessaan. Heti perään hänen kännykkänsä alkoi soida yöpöydällä. Katsoin välkkyvää ruutua ”Kulta soittaa” ”Kulta soittaa” Silloin ymmärsin sen. Minun ei todellakaan kuuluisi olla täällä. Noukin vaatteeni ja aloin pukemaan niitä päälleni. Kun olin saanut farkut ja rintaliivit päälle niin selkääni vasten painauduttiin ja käheä ääni henkäisi kaulaani vasten: ”Minne sä oot kulta menossa?” ”Sulle soitettiin,” totesin ykskantaan ja mies meni kännykälleen. ”Joo, en kun vessassa kulta vaan olin…Mitä? Mitä helvettiä sinä musta kuvittelet? No niin, hei.” Mies laski kännykän pöydälleen ja kääntyi hitaasti minua kohti. ”Niin, minne kulta on menossa?” Vedin toppatakin vetoketjun kiinni. Ovelta sanoin vielä: ”Sun kullastas en tiedä, mutta mun on aika nyt lähteä.” ”Mutta miksi?”

Taas seisoin kotini pihalla. Katselin taivaalle juuri kuten paria tuntia aikaisemmin. Nykäisin taas pipoani alemmaksi. Katselin tähtien pilkehdintää. Siinä seisoin ja mietin miten alhainen ihminen olin. Vielä hetken katsoin tähtiä. Lopulta tulin siihen tulokseen että tähdet ovat kaukana toisistaan. Aivan kuten minä - kaikista ihmisistä.